Viimeiset sanat.

Nyt Tver on jäänyt rajan taakse ja kaunis kotimaa ottaa matkalaisen vastaan lämpimästi. Matka Tveristä sujui paremmin kuin aikaisemmat matkani Tolstoilla, sillä nukuin verrattain hyvin siihen asti, että oli noustava tullimiesten tuloa varten. Unenpöpperössä tarkistukset sujuivat hyvin ja sen jälkeen hyttikaverini Tanja ja minä valvoimme, kun taas Serafima kävi nukkumaan. Naapurihytistämme kaksi Joensuusta tullutta tyttöä jäivät pian pois ja opiskelutoverimme Tiina ja Toni matkustivat vielä kanssamme toinen Kouvolaan ja toinen Lahteen asti. Siellä Serafimakin jäi pois ja lopulta vain minä ja Tanja jatkoimme matkaa kohti Helsinkiä. Matka sujui ensin hitaanlaisesti kunnes keksimme alkaa lauleskella muun muassa Leevi and the Leavingsin kappaleita ja muita suomalaisia biisejä. Helsingin päässä venäläiset herrat auttoivat minua tonnikeijumatkalaukkuni kanssa ja hämmästyivät sen painoa. ”Kiviäkö sinulla täällä on?”
Vastasin asuneeni kolmen kuukauden ajan Tverissä ja siltä ajalta on jäänyt käteen tavaraa. Äitimuori oli vastassa ja salaatilla käytymme palasimme Tuusulaan kotiin, jossa saunatimme kaikki rojuni.
                           Tämä on viimeinen päivitykseni matkablogiini. Mitä sitten opin matkallani? Osaan reagoida spontaanisti, osaan keskustella ja (oletettavasti) kirjoittaa eri venäjänkielen tyyleillä, mutta kaikki tämä on vain koulussa opittua asiaa. Ennen Venäjä oli minulle vain yksi suuri kysymysmerkki, jota yritin avata kielenpuolelta, mutta nyt Venäjä on avautunut minulle enemmän. Jäljelle minulle on jäänyt yksi kysymys: ”Mitä helvettiä Venäjä!?”
Kokonaisuudessaan Venäjä on paradoksien maa ja on todella kuvaavaa sanoa, että siellä mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy. Jään kaipaamaan aikaani Tverissä ehkä enimmäkseen toisen arjen kannalta, sillä se oli erillään omasta arjestani Tampereella ja kaverit olivat lähellä Tverissä. Kaikki olivat tavoitettavissa helposti, mutta omaa aikaa sai kun vain tahtoi. Jään kaipaamaan asunto 21:stä vessa-aforismeineen, vesihanaongelmineen ja jatkuvine ovenkoputuksineen. Asuntomme oli kaiken toiminnan keskipisteessä, sillä se oli tavaransäilytysvarasto, bileluukku, löytötavaratoimisto, tiedustelutoimisto, kampaamo-& kynsistudio, yleinen odotushuone sekä hengailupaikka pyykkejä odotellessa. Jään kaipaamaan kommunalka-arkeamme Julian, Katjan ja Serafiman kanssa. Haluan kiittää Juliaa ja Katjaa, joiden kanssa elämä oli mutkatonta ja hauskaa. Serafimaa haluan erityisesti kiittää huoneen jakamisesta ja parempaa kämppäkaveria en olisi voinut toivoa! Olette rakkaita!
Kiitoksen ansaitsevat myös kaikki muut Tverissä kanssani opiskelleet ystävät, kaverit, toverit ja muut otukset! Haluan kiittää torakoita siivousinnon nostamisesta! Haluan kiittää opettajiamme, jotka onnistuivat takomaan tietoa paksuun kallooni, pakottivat pitämään menestyksekkään puheen konferenssissa ja auttoivat kaikin mahdollisin tavoin ollessani Tverissä.

Tämä on nähtävissä suoraan edessä vessassa istuessa.

Olin peloissani lähtiessäni rajan taakse, enkä oikein osannut odottaa mitään, mutta asennoiduin valmiiksi kohtaamaan kaiken varauksella. Lähtiessäni Tveristä taas en olisi halunnut lähteä vielä, sillä minusta tuntui siltä kuin en olisi vielä ollut siellä kolmea kuukautta. Nyt olen kiitollinen itse Venäjälle, joka tarjosi minulle rauhallisen ja ongelmattoman ajan syleilyssään, vaikka mitä vain olisi voinut tapahtua. Haluan ehdottomasti vielä palata sinne, kun vain tulee mahdollisuus!

Näkemisiin Tver!

 Kiitos vielä kaikille blogiani seuranneille! Tämä matka päättyi tähän, mutta nyt suunnataan nokka kohti uusia kommelluksia!

До свидания Тверь! Näkemiin Tver!

Viimeinen päivä Tverissä alkoi unisesti ja haikeasti. Vielä ei itketä, mutta kun tänään illalla päästään juna-asemalle niin olen varma useammankin kuin yhden ihmisen vollottavan silmät päästään.  Eilen saimme todistukset koululla ja ahtauduimme kaikki melko pieneen luokkahuoneeseen, jossa meidät kutsuttiin jokainen vuorollaan luokan eteen (matka sinne oli kaikkien osalta enemmän ja vähemmän vuorikiipeilyä ja kiemurtelua täyteen ahdetussa tilassa), jossa Lyudmilla Gromova, Tverin yliopiston yksikönjohtaja, ojensi meille todistuksemme ja sanoi joidenkin opiskelijoiden kohdalla muutaman sanan. Omalla kohdallani hän kehui pitämääni esitelmää kansainvälisessä opiskelijoiden konferenssissa koskien referaattini aihetta ”Naisten asema ja rooli nykyajan Venäjällä”. Konferenssi pidettiin jo viimeviikolla, mutta olen ollut liian kiireinen aiemmin tällä viikolla pidettyjen kokeiden vuoksi enkä ole ehtinyt päivitellä blogiani. Konferenssiin en halunnut osallistua kirveelläkään, sillä tunsin, että minut tavallaan puijattiin esiintymään siellä. Yhteiskuntaopin opettaja Jelena Gaskon kysyi eräänä päivänä luokassa kenen referaatti oli jo valmis ja taisin olla ainoita, jotka nostivat kätensä pystyyn, minkä jälkeen se eukko ilmoitti meidän esiintyvän konferenssissa. Pitkin hampain valmistauduin kaikilta kiireiltäni esiintymään kahden muun suomalaisen lisäksi, mutta loppujen lopuksi olin ainoa suomalainen, joka esiintyi johtuen yhden pojan esiintymiskammosta ja toisen tytön sairastumisesta. Ei siinä muuta kuin maalasin huuleni Yves Saint Laurentin huulipunalla ja menin syöttämään venäläisille tiukkoja faktoja (venäläisistä artikkeleista poimittuina) naisten asemasta, joka ei monilla aloilla päätä huimaa. Aluksi olin todella hermostunut, mutta lopulta luin rauhallisesti ja pystyin vastaamaan minulle esiteltyihin kysymyksiin, minkä päätteeksi yleisö sai esittää mielipiteitään. Yksi nuori mies ihan vakavissaan oli sitä mieltä, että naisen tulee olla ennen kaikkea vaimo ja äiti, joka huolehtii väsyneenä töistä palaavasta aviomiehestä. Sillä tavalla. Sain kovasti kehuja esiintymisestäni.

Vakavaa naamaa.

Todistukset saatuamme pidimme paljon marsuilua sisältävän valokuvaussession käytävällä, jolloin otimme yhteiskuvia opettajiemme kanssa. Tämän kaiken jälkeen tulimme kotiin putsaamaan keittiön kaapit jäljellejäävästä ruoasta, kuten puurosta, makaronista, spagettikastikepurkeista ynnä muista, ja jaoimme ruoat pusseihin. Sitten juoksimme ympäriinsä kaupungilla etsimässä  kerjäläisiä paikoista, joista olimme heitä tavallisesti nähneet. Yksi mummoista kertoi minulle ja Serafimalle tarinansa ja kuuntelimme sen kärsivällisesti, sillä mummolla tuskin oli ketään kelle jutella istuessaan päivät pitkät kadulla. Hän oli alun perin Ukrainalainen ja jostain syystä hänet oli tuotu Venäjälle ilmeisesti töihin, mutta kohtaamishetkellämme hänellä ei ollut töitä. Hän siivoaa kuulemma asuntolassaan huoneita, mutta kaikki eläkerahat, jotka hän valtiolta sai, menevät vuokraan ja tähteet vuokranantaja eukko vie välistä. 

Ljodmilla Gromova pitää päättäjäispuhetta.

Kunniakirja paikallaolosta ja saavutuksistani.

Koko Suomesta tullut konkkaronkka ja kiinalaiset opiskelijat.

Suosikkiopettajani Anatoli Borisovits Gurin + Serafima.

Eilen vietimme iltaa uusien Suomesta Tveriin tulleiden opiskelijoiden kanssa toivottaen heidät tervetulleeksi. Kerroimme hieman opettajista ja siitä hirviö-natsi-ruojattaresta, joka myös vuokranantajanamme tunnetaan. Päätin viimeisenä iltanani Tverissä lähteä jatkamaan tutulla porukallamme Zerkalo (suom. Peili) nimiseen baariin, mutta ennen kuin pääsimme ulko-ovesta ulos, vahti babusha hyökkäsi saarnaamaan ja huutamaan meille yhteisöllisyydestä ja siitä miten huonoja ystäviä olemme. Syy tähän oli juuri vain hetkeä aiemmin Suomeen lähtenyt Sini, joka joutui yksin raahaamaan kaksi suurta matkalaukkua, käsilaukun, repun ja muovipussin alas neljännestä kerroksesta. 80-vuotiaaksi paljastunut mummeli oli itse auttanut Siniä ja käskenyt vielä taksikuskiakin auttamaan tavarat laiturille asti. Kuuntelimme saarnan kuuliaisesti, sillä siinä oli pointtinsa, mutta jälleen kerran kyse oli iskostuneista mentaliteetti eroista. Venäläinen kasvatetaan auttamaan tuntematontakin, kun taas individuaalisesti ajattelevat suomalaiset tuumaavat tässä tilanteessa vain ”Mitäs pakkasi niin paljon”, mutta auttavat pyytäessä. Sini oli suomalaisena tietysti vakuutellut pärjäävänsä itsekin.
Zerkaloon kävelimme pimeän puiston läpi porukalla ja pääsimme sisään lukuun ottamatta opiskelijatoveriamme Aria, jota ei vain jostain syystä haluttu päästää sisään. Hän lähti kotiin haluamatta aiheuttaa numeroa.
Zerkalo oli nimensä mukaisesti täynnä peilejä ja siellä oli paljon tilaa istua ja kaksi baaritiskiä. Tanssilattia olisi epäilemättä viikonloppuna täpötäynnä, mutta voinpa sanoa, etten ole Suomessa baarissa käydessäni nähnyt hyvin vähäpukeisia naistanssijoita korokkeilla keikkumassa pikkupöksyt seteleitä tursuten. Tilasin turvallisen drinkkivalinnan Cuba Libren, johon tulee rommia, Coca Colaa ja sitruunaa, mutta baarimikolla oli venäläinen käsitys nesteiden suhteutuksesta, sillä vaikutti siltä, että Coca colaa tuli n. 20% siinä missä rommia loput 80%. Lisäksi ihmiset saivat seurueessamme päähänsä tilata vesipiipun, joten tulinpa kokeilleeksi sitäkin. Baari-ilta sujui hyvin siihen asti, kunnes vieressämme tanssilattialla kaksi nuorta miestä aloitti nyrkkitappelun, jonka päätteeksi toinen heistä raahattiin kirjaimellisesti maata pitkin ulos. Jossain vaiheessa musiikki vaihtui depressiiviseksi ja lähdimme Serafiman kanssa yhdessä kotiin Chicken Housen kautta. Ilta oli onnistunut ja sopiva tapa viettää viimeinen yö Venäjällä!

Nyt on lopulta pakkailut pakkailtu, eväät ostettu (siis joku ihme iso lätyskä) ja siivoukset pitkälti siivottu. Kävimme syömässä Chicken housessa mätöt sen terassilla, jossa varpusarmeija oli kärkkymässä viereisellä aidalla kaiken aikaa valmiina ottamaan lahjuksia vastaan, ja annoinkin niille tähteitä jonkinlaisesta täysjyväburgeristani. Taksit saapuvat noutamaan meidät reilun kahden tunnin kuluttua ja vie viimeisen kerran Tverin juna-asemalle, josta hyppäämme kimpsuinemme ja kampsuinemme sitten Tolstoi-junaan. Ehdimme vielä käydä tänään pelaamassa jälleen Laser tagia isommalla porukalla ja oli kyllä hauskaa, vaikka lopulta kaikki olivatkin väsyneitä pieniä hikipossuja. Aamulla kävin vielä lahjoittamassa kirjallisuuden opettajallemme Zhanna Arkadjevna Krylovalle lupaamani muotokuvan Anton Tsehovista. Lahja otettiin vastaan suurella ilolla ja sain halauksen sekä poskisuukot.

Tsehov-piirrokseni.

 

Herra Gurin sen tietää: "Venäjä on paradoksien maa!"

Viisauksia joita opimme täällä. mm. "Idiootit teillä", "Miksi kolata lunta kun se sulaa itsestäänkin?" ja "Maksa junasta, kulje jalan!"

Tver 2013 <3 Itse olin noista valokuvista kuudessa.

Voiton päivä

9. päivänä kuluvaa kuuta vietettiin Voiton päivää, joka on Venäjän yksi kuuluisimmista juhlista. Täällä Tverissä ihmiset siirtyivät ulos osallistumaan Voiton päivän menoihin, sillä kaupungissa järjestettiin jonkin sortin kulkue lähellä Voito obeliskiä. Obeliskin olin etsinyt jo kerran aikaisemminkin liittyen käytännön koulutehtävään, jonka suoritimme reissumme alussa (tuolloin oli tarkoitus kysyä paikallisilta tietä jonkin muistomerkin luo), mutta nyt menimme seuraamaan Voiton päivän meininkiä. Päivä oli lämmin, oikeastaan lähempänä kuumaa, mutta en antanut sen häiritä itseäni. Olimme liikkeellä kaksin Sinin kanssa ja ilmeisesti missasimme paraatin, joka järjestettiin aamupäivällä. Saavuimme paikalle noin kahden aikaan iltapäivällä. Obeliski on siis suuri tornimainen muistomerkki, jonka päällä paloi tuli sodan uhrien muistolle ja jonka juurelle ihmiset olivat vieneet suuret määrät kukkia. Minua hieman ärsytti se, miten koko touhusta on tehty paraatimainen kansanjuhla, vaikka kyseessä on varsin karmean asian muistojuhla. Perimmäisenä ideana on kuitenkin muistaa sodassa taistelleita ja kaatuneita uhreja, jotka puolustivat isänmaata Toisen maailmansodan aikana.
Paikan päällä oli päivän kunniaksi pystytetty lava, jolla vissiin esitettiiin jonkinlaista ohjelmaa ja vähän turhan kovalle säädetyt äänentoistolaitteen huusivat vanhoja venäläisiä aiheeseen sopivia lauluja. Kiersimme puiston kertaalleen läpi katsellen perheiden käyskentelyä puiston yhteydessä, mutta näki siellä päivän aitoa sanomaakin muistavia iäkkäitä ihmisiä. Eräskin mummo itki avoimesti muistomerkin edessä.

Obelisk pobedy

Saapuminen paikalle.

Hyvää Voitonpäivää! 1941-1945

Nimilistoissa oli nimiä. Teksti käännettynä:"He eivät palaa sodasta koskaan..."

Volgan rannalla

Paluu Venäjälle ei kaikille ollut mieluinen, mutta minä en pistänyt sitä pahakseni, sillä onhan täällä paljon asioita joista nauttia *KRHM* kuten muun muassa ruokien hinta. Ainoa asia jota itse kammosin paluussa, oli oikeastaan junamatka, joka kaikessa pituudessaan osaa olla kiduttavan puuduttava, sillä junassahan ei nukuta noin vain. Pelkkä tärinä ei ole ainoa tekijä unettomuuteen, mutta myös kuumuus tekee nukkumisen vaikeaksi.  Tällä kertaa tosin tulin kaivaneeksi täyteen ladatun musiikkisoittimeni laukkuni pohjalta ja kuuntelin musiikkia siitä lähtien, kun kaikki halusivat nukkumaan jo kymmeneltä illalla. Sain nukuttua aluksi tovin, sitten heräsin yhden maissa kuumuuteen ja kuuntelin musiikkia katsellen ohi vilahtavien valojen tanssia katossa ja seinissä.

Perille päästyämme hyppäsimme kuuden maissa ulos junasta ja suuntasimme aamupalalle Mäkkärin luukulle ja siitä sitten ratikalla kohti yliopistoa. Suomessa raahasin laukkuni ylös kuudenteen kerrokseen, eikä ohi mennyt nuori mies tarjonnut apuaan vaikka jutteli ohimennen minulle. Venäjällä raahasin puolet kevyemmän matkalaukkuni ylös ratikkaan ja heti oli lähin JUOPPO auttamassa laukun kanssa. Hävetkää, Suomen pojat, hävetkää! Rautateiden ja varallisuuden kasvun lisäksi Venäjä ei näemmä muinoin onnistunut tuomaan Tsaariensa mukana Suomeen syvään uurrettuja käytöstapoja.

Volgan rannalla.

Muutoin elo on ollut rauhallisen koomamaista näinä parina ensimmäisenä päivänä, mutta sydämentykytyksiltä ei ole säästytty! Tiistaina heti ensimmäisenä meille pidettiin verbikoe, josta ei minulla ollut pienintäkään muistikuvaa, mutta saimmepa käyttää kokeessa venäläistä selittävää sanakirjaa, joka pelasti muutaman pikkutilanteen, mutta voin silti myöntää ”ryssineeni” sen kokeen. Menköön, isommat kokeet ovat vasta tulossa. Kävimme tyttöjen kanssa syömässä venäläistä pizzaa! Ensimmäinen pala meni hyvin ja maistuikin hyvältä, mutta viimeisten kohdalla lätty maistui jo puulta, sillä täytteenä oli vain pekonia, sieniä ja kamalat kasat mozzarellaa. Ei mausteita. Muutenkin täytevaihtoehdot rajoittuivat sieniin, kinkkuun, salamiin, pekoniin, kananpoikaan ja mozzarellaan. KAIKISSA pizzoissa oli oletustäytteenä tomaattikastikkeen lisäksi sienet. Kävimme jälleen Hobby i ty:ssä ostamassa taiteilutarvikkeita Seran ja Tanjan kanssa: ostin kymmen euron hintaan lehtiön, kaksi paksua ja kaksi ohutta pehmeälyijyistä kynää ja fiksatiivipullon. Kotona Suomessa en varmaan saisi edes sitä fiksatiivia kympillä.

Säät lämpenivät täällä ja mittari on näyttänyt 25 astetta kadulla ja monet kahvilat ja baarit ovat avanneet terassikauden. Minä, Tanja ja Sini suuntasimme eräänä päivänä kävelylle Volgan rannalle kamerat mukanamme. En ollut nähnyt vielä Volgaa ilman jäätä, joten kokemus oli taas omanlaisensa ja sää helli ihmisiä, jotka kuljeskelivat joen molemmin puolin. Ensin käveleksimme aivan joen rannassa ja menimme sitten kaupungin puistoon kuljeksimaan ja etsimään kahvilaa tai terassia janon alkaessa kuivata kurkkua, kunnes saimme kuningasidean ja ostimme Sinin kanssa liput maailmanpyörään. Ei se pyörylä niin iso ollut kuin esimerkiksi Linnanmäellä, mutta kyllä siinä puiden latvojen yläpuolelle mentiin ja räpsin rennosti kuvia samalla kun Sini tarrautui kauhuissaan kiinni kopin keskellä olevaan pyöreään tankoon. Yläilmoista laskeuduttuamme kävelimme puistosta sillan yli joen toiselle puolelle, jossa näimme terassin. Siellä nautimme virvokkeet varjossa ja tarkkailimme ohikulkijoita. Olen huomannut, että Venäjällä lapset puetaan hyvin siististi ja tyylikkäästi, mutta silti lapselle soveltuvan peittävästi. Nuorilla pojilla on luultavasti koulussakin suorat housut ja tytöillä ei näe spagettiolkain toppeja, mutta vaatteet ovat hyvin persoonallisia. 

Janoisen paras kaveri.

Tämä hauveli seuraili meitä vähän aikaa.

    Lopuksi hieman tunnelmaan sopivaa musiikkia!