Matkan teema: AHDAS.

Matkani alkoi maaliskuun ensimmäisenä päivänä Tampereen Hervannasta täpötäyden ja räävittömän painavan matkalaukun kanssa. En ollut osannut päättää tai edes arvioida mitä kaikkea sitä nainen tarvitseekaan kolmen kuukauden aikana vieraassa maassa, joten lopulta survoin matkalaukkuuni puolet vaatekaappini sisällöstä, pyyhkeen, leikkuulaudan, kuorimaveitsen, hygieniavälineet, meikit, pakollisen elektroniikan sekä tärkeät dokumentit.
                           Kieliharjoitteluni siis vietän Venäjällä Tver-nimisessä kaupungissa, joka sijaitsee vähän matkaa Moskovasta luoteeseen. Matkustimme tänne Tolstoi-junalla, joka kulkee päivittäin Helsingin ja Moskovan väliä. Junaan nousimme Lahden rautatieasemalta, jonne kaverini äiti meidät ystävällisesti vei autollaan (Luojan kiitos!). Heti junan ovenportailla todellisuus iskeytyi vaste kasvojani kuin märkä rätti: karvalakkinen venäläinen mies hoputtaa menemään sisälle työnnellen painavia laukkujamme sisälle perässämme. Käytävä on kapea, ja sitä peittää pitkä siniraitainen matto. Klaaraan tieni oikeaan hyttiin, jonka naapurissa matkustivat Helsingistä matkaan lähteneet kohtalotoverimme ja jouduimme jo toistamiseen pelaamaan Tetristä matkalaukkujemme kanssa, sillä hytin koko ei luonnollisesti ollut päätähuimaava ja kantamuksillamme taas riitti kokoa ja painoa. Pääsimme istahtamaan ja saman tien jostain ilmaantui ystävällinen vaalea venäläisnainen kysymään millaista teetä haluaisimme juoda. tee tarjoiltiin tunnelmallisista lasisista mukeista, joissa oli metallinen koristeellinen kahva ja pohja. Teen nautimme sokerin ja sitruunan kera.

                           Ehdimme istua yksien olusien ajan ravintolavaunussa ennen kuin kipitimme kiireen vilkkaa vessaan, kun saimme kuulla että vessat olisivat pidemmänkin aikaa kiinni Viipurin kohdalla kun käytiin läpi passintarkastus. Maahantulokortinkin täyttäminen olisi ulkopuolisen silmin katsottuna ollut vähintäänkin huvittavaa katsottavaa. Yksi kavereistani joutui aloittamaan homman kolme vai peräti neljä kertaa alusta pienten virheiden takia ja juuri kun minä itse hehkutin onnistuneeni ensi yrittämällä, toinen ystävistäni huomautti, että kirjoitin venäläiset G-kirjaimet väärinpäin. Voi helvetti.

Passin tarkastukset, leimaamiset ja muut sujuivat mutkattomasti ja tullieukkokin kyseli huumorimielellä oliko meillä millaisia viemisiä Venäjälle. Muutamasta Fazerin suklaalevystä ei tulisi sanomista, mutta muutamasta Rolex-kellosta kenties tulisikin. Lopulta parintunnin höpöttelyjen ja juomisen jälkeen avasimme punkat ja kaivauduimme peittojen alle. Nukkumisesta ei luonnollisesti tullut mitään, sillä junassa kolisi, rämisi ja suhisi ja tärinä sekä ikkunasta välkkyvät junaratojen valot häiritsivät nukahtamista krusiaalisti. Niin me kaikki rullailimme punkissamme itseksemme ja saimme nukutuksi kaiken kaikkiaan pari tuntia (tietenkin näin unta, jossa onnistuin loukkaamaan jotakuta venäläistä naista unohtamalla tärkeän ”olkaa hyvä”-fraasin pyynnön yhteydestä. Ah, paineita!). Herätykseksi sama vaalea nainen tuli koputtamaan oveen ja polottamaan venäjäksi jotakin aikataulusta ja Tverissä pysähtymisestä. Puolen tunnin päästä olimme valmiina tokkuraisina ja sekaisin talvivaatteet päällä kaikkine laukkuinemme ja rinkkoinemme junan ahtaassa käytävässä. Heti junasta astuttuani edessäni seisoi mies, joka oli meitä vastassa yliopiston puolesta. Tässä vaiheessa tajusin, että paluuta ei hitto soikoon ole.

Kyseinen mies katsoi, että kaikki pääsivät junasta ulos ja lähti sitten kovaa vauhtia harppomaan kohti juna-asemaa huutaen ”Idite sjoda! Idite sjoda!”(käännös: tulkaa tänne!) ja sitten mentiin. Minä ja yksi meistä Tampereelta lähteneistä opiskelijoista pysyimmekin ukon perässä mutta osa jäi tietenkin jälkeen, kun seurasimme hämmentyneinä tätä kiireistä ja nopeasti puhuvaa miestä. Paria pitkää käytävää ja useita helvetillisiä portaita myöhemmin löysin itseni muiden kanssa rautatieaseman pihasta edessäni yksi ainoa pikkubussi, jonne oli ilmeisesti reilun kymmenen ihmisen matkatavaroidensa kanssa ahtauduttava. Lisää Tetristä!

Mahduimme ihmeen kaupalla kovalla änkemisellä pieneen bussiin, kun loputkin porukasta käytiin kalastamassa rautatieaseman syövereistä ja matka alkoi Tverin öisessä liikenteessä. istuin ahtaasti kahden ylipitkän ihmisen välissä, jotka saivat minut tuntemaan itseni onnekkaaksi, sillä en jokaisen töyssyn kohdalla iskenyt polviani etupenkkien selkänojiin. Kyseisilä etupenkeillä oli valtava kasa matkalaukkuja, joiden takaa yhtäkkiä putkahti esiin jo tutuksi tulleen miehen pää. Hän jakeli ohjeita ja papereita ja sain ensimmäistä kertaa nähdä miten asiat tässä maassa hoidetaan: Ukolla ei ollut mitään käsitystä keiden tuli mennä kansainväliseen asuntolaan ja ketkä olivat matkalla venäläiseen asuntolaan.

”Sinä menet venäläiseen asuntolaan?” kuului melkein jokaisen matkaajan nimen jälkeen nimenhuudon aikana. Yleisin vastaus tähän oli ”Enkä.” Miesparka oli pihalla siitä kuka oli kuka ja ketkä olivat menossa minnekin. Lopputulokseen voin kuitenkin olla vain ja ainoastaan tyytyväinen: olimme saaneet tuutoreiltamme sellaisen kuvan, että asunnot, joissa tulisimme seuraavat kuukaudet asumaan, olisivat ahtaita pieniä neuvostoliiton aikaisia lääv—koppeja. Minä ja ystäväni avasimme meille osoitetun asunnon oven ja sitä tilan määrää! Meille taidettiin antaa yksi asuntolan parhaista huoneista! Minä ja ystäväni asumme yhdessä huoneessa kun kaksi muuta kaveriani asustavat samassa asunnossa toisessa makuuhuoneessa. Makkarit ovat suunnilleen yhtä isoja kuin yksiöni Suomessa!